Taide ja kauneus: Neuroesteettinen lähestymistapa
Vuosisatojen ajan filosofit ja taiteilijat ovat pyrkineet määrittelemään "kauneuden" luonteen. Ajattelijat kuten Platon ja Kant käsittivät kauneuden ylittävänä ideana tai esteettisenä kokemuksena, joka on irrotettu henkilökohtaisista haluista. Tänään on kuitenkin syntynyt uusi ymmärrys neuroesteettisen näkökulman kautta: kauneus ei ehkä ole pelkästään abstrakti käsite, vaan fysiologinen ilmiö. Kun taideteos koetaan kauniina, se laukaisee erityisiä hermomekanismeja, jotka tuottavat positiivisia tunteita, pääasiassa dopamiinin vapautumisen kautta. Jos taide voi luoda "kauneutta", se voi myös tuottaa onnea, käsite, joka on syvästi juurtunut ihmisen biologiaan.
Kauneus: Yksinkertainen kemiallinen reaktio?
Neuro-estetiikka, alaa, jota tutkijat kuten neurologi Semir Zeki ovat tutkineet, ehdottaa, että kauneuden havainto aktivoi tiettyjä aivojen alueita, kuten mediaalista orbitofrontaalista kuorta, joka liittyy mielihyvän ja palkkion tunteisiin. Zekin tutkimuksessa Kauneuden Matemaattinen Kokemus ja Sen Suhde Visuaalisen Kauneuden Havaintoon (2011) hän osoittaa, että kauneuden havainto - olipa se matemaattista tai taiteellista - perustuu samanlaisiin neurologisiin prosesseihin. Tämä tutkimus luo suoran yhteyden kauneudelle altistumisen ja dopamiinin vapautumisen välille, joka on keskeinen välittäjäaine aivojen palkkiojärjestelmässä.
Näin ollen maalausta, veistosta tai jopa harmonista melodiaa miettiessä nämä hermoverkot voivat aktivoitua, tarjoten hyvinvoinnin tunnetta. Tätä käsitystä käytetään usein selittämään, miksi tietyt taideteokset herättävät katsojissa voimakkaita emotionaalisia ja positiivisia reaktioita. Toisin sanoen, kauneus, kaukana pelkästä abstraktiosta, saattaa hyvinkin olla avain välittömien miellyttävien reaktioiden herättämiseen ihmisen aivoissa.
Tämä johtaa keskeiseen kysymykseen: jos kauneuden luominen taiteessa tuottaa onnea, tuleeko taiteilijasta, joka valitsee luoda kauneutta, "onnellisuuden tekijä"? Esimerkiksi ranskalainen taidemaalari Pierre Bonnard, jonka maalaukset ovat kylvetty kultaisessa valossa ja rauhallisissa kotimaisemissa, näyttää tarkoituksellisesti suuntaavan työnsä rauhan ja rauhoittumisen tunteen luomiseen katsojassa. Hänen teoksensa Dining Room in the Country (1913) kutsuu katsojia miettimään rauhallista maailmaa, herättäen tunteita mukavuudesta ja rauhallisuudesta.
Kauneuden Taiteilijat: Positiivisten Tuntemusten Tuottajat
Taidehistorian aikana jotkut taiteilijat ovat nimenomaan pyrkineet vangitsemaan "kauneuden", jättäen sosiaaliset, poliittiset tai narratiiviset näkökohdat syrjään. Yves Klein, joka oli obsessed monokromaattisuudesta ja kuuluisasta International Klein Blue (IKB):stä, pyrki saavuttamaan puhtaan kauneuden muodon, joka oli irti kuvallisesta esityksestä tai viesteistä. Klein:ille väri oli täydellinen väline saavuttaa ylivoimainen esteettinen kokemus, jossa kauneus nähtiin universaalina tunteena.
Samoin Henri Matisse totesi usein, että väri pitäisi vapauttaa kuvaavista toiminnoistaan, jotta siitä tulisi kieli itsessään. Teoksissa kuten The Parrot and the Mermaid (1952-53) Matisse tutkii kauneutta sen puhtaimmassa muodossa, yksinkertaisten muotojen ja elävien värien luodessa iloisen ja harmonisen ympäristön. Matisse itse väitti, että hänen tavoitteensa oli tehdä taidetta, joka olisi "kuin hyvä nojatuoli", turvapaikka, sielun mukavuuden paikka.
Näille taiteilijoille kauneuden luominen on keskeistä heidän käytännössään. Heidän tavoitteensa ei ole esittää monimutkaisia todellisuuksia, vaan herättää välitön positiivinen tunne. He tavoittelevat esteettistä nautintoa, usein selkeällä tarkoituksella provosoida miellyttäviä reaktioita katsojissaan.
Reduktiivinen näkemys taiteesta?
Vaikka kauneuden tavoittelu on jalo pyrkimys, sillä on myös kriitikkonsa. Monet taiteilijat ja kriitikot väittävät, että taiteen ei tulisi rajoittua miellyttävien tunteiden tuottamiseen. Marcel Duchamp, kuuluisalla Fountain (1917) -teoksellaan, hylkäsi ajatuksen, että taiteen olisi oltava "kaunista" ollakseen merkityksellistä. Hänen mielestään taiteen tulisi myös haastaa konventioita, kyseenalaistaa odotuksia ja joskus provosoida epämukavuutta. Duchamp pyrki siirtämään huomion pois puhtaasta esteettisestä pohdinnasta kyseenalaistaakseen taiteen luonteen.
Samoin Francis Bacon, jonka maalaukset tutkivat ihmiskokemuksen synkimpiä ja häiritsevimpiä puolia, ei pyrkinyt luomaan kauneutta vaan paljastamaan olemassaolon väkivallan ja kivun. Hänen vääristyneet muotokuvansa, kuten hänen Figures-sarjansa, eivät pyri rauhoittamaan vaan kohtaamaan katsojat ihmisen tilan brutaalilla todellisuudella. Bacon:in mukaan taidetta ei voitu vähentää visuaaliseen nautintoon; sen piti kohdata katsoja elämän brutaaliuden kanssa.
Toinen esimerkki on Goya, jonka maalaus Saturnus syö poikaansa (1819-1823) tutkii kauhun syvyyksiä. Näissä teoksissa kauneus on tarkoituksella syrjäytetty, jotta pelon estetiikalle olisi tilaa, kohdaten katsojan paljon monimutkaisempien ja häiritsevämpien tunteiden kanssa.
Nämä esimerkit osoittavat, että taiteen tulisi (ja voi) ylittää pelkkä esteettinen nautinto. Taide voi olla voima sosiaaliselle kommentaarille, katalyytti pohdinnalle tai jopa epämukavuuden laukaisija. Mutta tämä ei tarkoita, että kauneus olisi vanhentunut taiteellisessa käytännössä.
Kauneus yhtenä akselina muiden joukossa
Huolimatta näistä kritiikeistä, kauneuden tavoittelu on täysin pätevä taiteellinen tavoite. Aivan kuten jotkut taiteilijat valitsevat käsitellä poliittisia tai sosiaalisia kysymyksiä, toiset keskittyvät kauneuden luomiseen tuottaakseen positiivisia tunteita. Taiteen "kaunis" ei ole vähäisempi tavoite, vaan yksinkertaisesti yksi monista valinnoista.
Esimerkiksi, Shepard Fairey, joka tunnetaan Hope -julisteestaan, jossa esiintyy Barack Obama, osallistuu poliittisesti taiteensa kautta. Vaikka hänen työnsä on visuaalisesti vaikuttavaa, se ei pyri olemaan kaunis; sen ensisijainen tavoite on välittää voimakas poliittinen viesti.
Toisaalta taiteilijat kuten Claude Monet omistivat elämänsä luonnon kauneuden vangitsemiseen. Hänen Vesililjat -sarjansa tutkii valoa ja väriä tavalla, joka pyrkii ainoastaan herättämään rauhan ja rauhoittumisen tunteen. Kaukana siitä, että se olisi yksinkertaista tai kaupallista, Monet:n pyrkimys vangita luonnon kauneus on yhtä syvällinen taiteellinen ponnistus kuin mikä tahansa poliittisesti sitoutunut teos.
Näin ollen kauneuden tavoittelu, vaikka sitä joskus kritisoidaan yksinkertaistavaksi, on taiteellinen polku, joka on yhtä laillinen kuin muutkin. Kauneus taiteessa voi tuoda onnea, tarjota tauon maailman kaaoksessa ja luoda hetkiä puhdasta pohdintaa.
Taide onnellisuuden lähteenä
Kauneuden tavoitteluun keskittyvä taide, kuten Matisse, Bonnard tai Klein, ei ole pelkästään vähäistä tai syvyydeltään puutteellista. Nämä taiteilijat eivät luo vain "miellyttäviä" teoksia; he luovat emotionaalisia kokemuksia, jotka resonoivat syvästi katsojien kanssa. Neuroestetiikan tutkimukset osoittavat, että nämä teokset vaikuttavat suoraan aivoihimme, vapauttaen mielihyvän ja palkkion kanssa liitettyjä välittäjäaineita.
Nykyaikaisessa kontekstissa, jossa taidetta voidaan joskus pitää liian älyllisenä tai käsitteellisenä, kauneuden etsiminen muistuttaa meitä siitä, että taide voi myös olla yksinkertaisesti onnellisuuden lähde. Vaikka taide voi olla alistavaa, provosoivaa tai häiritsevää, sillä on myös kyky tuoda iloa, rauhoittumista ja rauhaa.
Kauneus, kaukana siitä, että se olisi pelkkä kulttuurinen konstruktio tai makuasia, on syvästi juurtunut biologiamme. Tässä mielessä taiteilijat, jotka valitsevat luoda kauneutta, eivät ole vain tunteiden luojia, vaan jollain tavalla myös onnellisuuden tuottajia.
Francis Berthomierin mukaan
